19-S

In English below.

Hieman yli kuukausi syyskuun 19. päivänä tapahtuneesta maanjäristyksestä, joka oli tuhoisin 30 vuoteen ja tapahtui edellisen tuhoisimman maanjäristyksen 32-vuotispäivänä. Olen kuukauden yrittänyt miettiä, miten asiaa käsittelisin blogissani, ja nyt vihdoin päätin yrittää kertoa kokemuksistani, vaikka pelkän päivän ajatteleminenkin saa minut tärisemään.

Muraali laivaston Frida-koirasta, joka pelasti useita ihmisiä romahtaneista taloista

Tiistaina 19. syyskuuta kello 11:00 soi alerta sismica, maanjäristys hälytys, kuten jokaisena syyskuun 19. päivänä on tapana. Kyseessä oli joka vuotinen harjoitus. Me emme Danin kanssa edes meinanneet lähteä alas ja ulos, sillä kaikki muutkin kerroksessamme jatkoivat elämäänsä normaalisti ja alerta soi vain pari kertaa. Hetken kuluttua kuitenkin ovimies tuli hakemaan meidät alas ja sanoi, että kaikkien on harjoiteltava oikeaa maanjäristystä varten. Koko rakennus siis raahautui ulos pihalle ja hetken kuluttua takaisin töihin normaalisti.

Me palasimme normaaliin tapaamme istumaan säkkituoleille ja minä katosta roikkuvaan keinutuoliin. Hieman ennen ruokatuntiamme, vähän yhden jälkeen, Dani katsoi minuun, sillä tuolini heilui joka suuntaan "MAANJÄRISTYS" tuli molempien suusta ja lähdimme juoksemaan portaita alas. Minä nappasin käsilaukun mukaan ja koitin portaissa laittaa silmälasejani päälle. Olimme Danin kanssa ensimmäisten joukossa ulkona ja menimme seisomaan keskelle autotietä, pois sähköjohtojen alta. Koko maa heilui puolelta toiselle niin paljon, että oli vaikea pysyä pystyssä, autot heiluivat edestakaisin, sähköjohdot keinuivat, ihmiset ympärillä itkivät. Maanjäristyshälytyksen ääntä ei ollut kuulunut ennen kuin alkoi maa jo täristä. Tärinä oli todella voimakasta ja tuntui kestävän ikuisuuden.

"Jos kaadumme kaksi kertaa, nousemme kolme kertaa ylös", mainos kaupungilla viitaten kahteen syyskuiseen maanjäristykseen

Minä en kuitenkaan tuossa vaiheessa vielä tajunnut, kuinka suuri maanjäristys oli ollut. Päähuolenaiheeni oli Laura, joka oli tuolloin vierailemassa, ja tiesin hänen olevan matkalla antropologiseen museoon. Maanjäristyksen takia kaikki puhelin- ja nettiyhteydet olivat kuitenkin poikki, enkä saanut häneen yhteyttä. Menimme autotalliin ja koitimme saada wifiä ylemmistä kerroksista, odotimme hetken jälkijäristystä, ja oletimme pian menevämme takaisin työn touhuun. Kaikki kuitenkin muuttui, kun katua pitkin juoksi mies, joka huusi: "KAASUVUOTO, KAASUVUOTO, ÄLKÄÄ SYTYTTÄKÖ MITÄÄN! KAASUVUOTO!!". Tästä vasta alkoikin paniikki, Dani, Diego ja Gabriel lähtivät hakemaan tavaroitaan, pomomme Luis lähti hakemaan autoaan ja minä odotin kauhuissani muita, kunnes lähdin hitaasti kävelemään jo kohti metroasemaa, pois kaasuvuodosto päin. Pian muut kuitenkin tulivat ja Luis ajoi meidän luokse ja otti meidät kyytiin.

Automatkan aikana maanjäristyksen kauheudet alkoivat vaieta meille. Jo työpaikkamme kadulla näkyi vakavia vaurioita rakennuksissa. Mitä lähemmäs kaupunkia pääsimme, alkoi näkymään savua ja tulipaloja. Ihmisiä seisoi kaduilla joka puolella ja taloissa näkyi halkeamia. Minä panikoin Lauraa, sillä mikään yhteys ei toiminut, enkä tiennyt yhtään missä hän oli tai oliko kaikki kunnossa. Kaikki yrittivät ottaa häneen yhteyttä, mutta turhaan. Luis jätti Gabrielin tämän ja Danin kämpälle odottamaan tyttöystäväänsä ja meidät muut hän vei Polancon lähelle. Päätimme kävellä sen metroaseman luota, jonne Laura olisi luultavasti tullut, sekä kävellä antropologisen museon kautta Diegon luokse. Matkalla museolle kuitenkin Diego sai Skypen kautta yhteyden Lauraan ja sovimme tapaavamme Diegon vanhempien kodin lähellä. Onneksi Lauralla oli kaikki kunnossa.

Työpaikkani katu on edelleen suljettuna

Työkadullani romahtamisvaarassa oleva talo, jonka takia pätkä katua on suljettu osittain

Minä, Dani, Laura ja Diego menimme Diegon vanhempien luokse "turvaan" jälkijäristyksien vuoksi, sillä Polanco sijaitsee tukevammalla maaperällä. Siellä toimi sähköt ja jopa netti alkoi toimia hetken kuluttua. Diegon äiti valmisti meille lounasta ja seurasimme uutisista sekä sosiaalisesta mediasta kaupungin tapahtumia. Vielä tässäkään vaiheessa emme oikeen ymmärtäneet miten suurta tuhoa maanjäristys oli saanut aikaan, vaan mietimme vielä uskaltaisimmeko lähteä elokuviin kuten olimme suunnitelleet. Näimme uskomattomia videoita, joissa talot luhistuvat korttitalojen tavalla, emmekä meinanneet uskoa silmiämme. Minä koitin saada vuokraisäntään yhteyden selvittääkseni, onko kodissamme sähköt, sillä minua huolestutti jääkaapissa olevien insuliinieni lämpötila. Hänestä ei kuitenkaan kuulunut ja arvelimme sähköjen olevan poikki. Ulkona kulki tasaisin väliajoin auto kuuluttamassa, että ulkona liikkumista pitäisi välttää, jotta ambulanssit ja muut auttamaan menevät kulkuneuvot pääsisivät kulkemaan nopeasti. Päätimme siis pitää suojaa vielä Diegon luona.

Pari viikkoa sitten keskustassa järjestettiin ilmaiskonsertti maanjäristyksen uhrien hyväksi. Lavalla Julieta Venegas.

Joskus yhdeksän aikoihin alkoi huoli insuliineistani kuitenkin painaa niin paljon, että päätimme lähteä kotia kohti. Saimme Diegolta mukaan taskulampun, vara-akun, ja kylmälaukun insuliineja varten. Yritimme tilata Uberia, mutta Ubereita ei ollut missään (palvelu oli maanjäristyksen jälkeen ilmaista) ja ainoa jonka saimme tilattua ei päässyt liikumaan eteenpäin. Päätimme siis lähteä metrolla, joka oli myös ilmainen. Minua pelotti, mutta huoli insuliineista oli liian kova, että olisimme jääneet Diegon luokse. Mietimme, että haemme insuliinit ja sitten menemme joko takaisin Diegon luokse tai hotelliin, jos kotona ei ole sähköjä.

Zocalo, jossa lippu puolitangossa itsenäisyyspäivän juhlallisuuksien valojen ollessa taustalla

Zocalon, keskustan, katedraalista putosi kolmas patsas pääoven päältä

Metrossa oli vain muutama muu meidän lisäksemme. Kun vaihdoimme meidän linjalle, joka kulkee suurimmaksi osaksi maanpinnalla, näimme, että koko kaupunki oli aivan mustana. Ei siis toivoakaan, että meidän luona olisi sähköä. Metroasemalla oli varmaan 50 ihmistä yhden jatkojohdon luona jonottamassa latamaan kännyköitä. Sieltä lähtiessämme miehet huutelivat peräämme, ja kävelimme nopeasti taskulamppumme valossa. Taco-kojut ruokkivat nälkäisiä ihmisiä kynttilän valossa, mutta kun olimme niiden ohi päässeet, oli edessä pelkät pilkkopimeät kadut. Kävelimme ripeästi, ihmisiä oli kaduilla yrittämässä soittaa kolikkopuhelimista tai muuten vain, koska pelkäsivät mennä sisälle koteihinsa vauroiden takia. Kysyimme yhdeltä pariskunnalta, onko tällä alueella turvallista mennä taloihin sisälle ja he sanoivat, että kyllä, mutta päästyämme sisälle ei saisi avata ovea kenellekään, sillä rosvot ottivat tilanteesta hyödyn ja koputtivat oville esittäen kansalaiskaartilaisia, jotka tarkistivat rakennusten turvallisuuden.

Pimeään kotiin päästyämme löysimme kämppikseni Davidin ja Israelin sytkärin valossa. Myös vuokraisäntämme Jesus tuli juttelemaan ja varmisti tarkistaneensa talon kunnon. Hän vakuutti, että talo on turvallinen, sillä hänen isoisänsä on rakentanut talon perustat hyvin syvälle. Minun huoneessani ei itseasiassa ollut muuta kuin yksi vesipullo kaatunut, eli vankkaa tekoa talo näytti kyllä olevan. Juttelimme kämppisteni kanssa Diegon taskulampun valossa. Kaikki olivat paniikissa ja juttelimme siitä, missä kukin oli ollut maanjäristyksen aikana. Laura oli ollut metroasemalla, eikä itseasiassa ollut edes tuntenut koko maanjäristystä! Muutaman tunnin kuluttua huomasimme huoneeni oven alta valoa -- sähköt olivat palanneet! Hetkeksi. Sitten ne katkesivat taas. Mutta tunnin sisässä sähköt kuitenkin palasivat taas. Menimme pelokkain tuntein nukkumaan, en usko, että kukaan nukkui sinä yönä kovin hyvin.

Maanjäristyksen jäljiltä maahanpudonneita sähköjohtoja näkyy jokapuolella kaupunkia

Keräyskeskukset ovat edelleen toiminnassa, sillä monet ovat vielä kodittomia maanjäristysten jäljiltä

Aamun koittaessa, ja seuraavien päivien aikana, tuhojen suurudet alkoivat selvitä. Kymmeniä taloja täysin romahtaneina, satoja niin vaurioituneina, ettei niissä voi enää asua, satoja ihmisiä kuolleina... Kaiken kauheuden keskellä kuitenkin oli jotain kaunista: meksikolaiset tulivat yhteen auttaakseen muita. Tavalliset ihmiset, opiskelijat, työntekijät, vanhat ja nuoret, kaivoivat raunioista ihmisiä, jakelivat ruokaa ja hygieniatarvikkeita, järjestäytyivät ja auttivat miten pystyivät. Seuraavana päivänä mekin lähdimme kauppaan ostamaan hygieniatarvikkeita ja koiranruokaa ja veimme ne "Centro de Acopioon", eli keräyskeskukseen. Koko kaupunki oli, ja on edelleen, täynnä keltaista ja punaista teippiä, joka kertoo, ettei talon lähelle voi mennä. Metro oli ilmainen hieman yli viikon maanjäristyksen jälkeen, jotta ihmiset pääsisivät kulkemaan ja auttamaan muita. Centro de acopioita järjestettiin joka paikkaan ja niissä ihmiset muodostivat ketjuja kuljettaakseen tavaroita eteenpäin. Päivien edetessä pikkuhiljaa toivo eloonjääneiden löytämiseksi vähentyi ja ihmiset alkoivat palata arkeen. Mekin menimme jo torstaina töihin, vaikka taisinkin olla Hectorin kanssa ainoat ihmiset toimistolla. Perjantaina sitten teimme vain puolen päivän, koska toimisto oli aivan tyhjä.

Ihmisketju keräyskeskuksen edustalla

Autot pysähtyivät kadun varteen, josta ihmiset alkoivat lastata tavaraa ulos ja keräyskeskusta kohti

Moottoripyörät ja pyörät olivat paras ja nopein tapa saada aputavikkeita vaurioituneille aluelle

Lauantai-aamuna heräsimme painajaiseen, kun maanjäristyshälytys soi, ja juoksimme ulos nopeammin kuin ehdimme tajuta mitä tapahtuu. Onneksi, maanjäristys oli hyvin pieni ja meidän asuinalueella sitä ei edes tuntunut. Paniikki kuitenkin elää ihmisten keskuudessa edelleen. Pari viikkoa maanjäristyksen jälkeen hätkähdin jokaiseen kuulemaani sireenin. Muutaman kerran töissä ihmiset ovat paniikissa lähteneet juoksemaan alas portaita, luullessaan maanjäristyshälytyksen soivan tai maan tärisevän (myös me harjoittelijat kerran). Minulla on oven vieressä "maanjäristysreppu", jossa on taskulamppu, pattereita, vara-akku, muutaman päivän ajaksi vaatteita, vettä ja evästä,  kaikkein pahimman varalle. Monet ravintolat ja museot ovat avaneet ovet vasta lähiaikoina, vaurioiden arvioimisen takia. Jokapuolella kun kävelee, näkee punaista ja keltaista teippiä, sekä halkeamia taloissa. Meidän työkadullakin on edelleen rakennus, joka on romahtamisvaarassa ja puolet kadusta on suljettu autoilta. Omiakin ystäviä ja tuttujani on joutunut lähtemään kodeistaan vaurioiden takia, monet ihmiset ovat edelleen kodittomia ja romahtamisvaarassa olevia rakennuksia vasta aletaan purkamaan. Pelko on läsnä kaupungissa edelleen ja tulee olemaan vielä pitkän aikaa. Tälläisen katastrofin läpi eläminen jättää arvet jokaikiseen.

VAARA-teippejä kaupungissa

Myös ostoskeskuksissa tapahtui vaurioita

Reikä ostoskeskuksen katossa

Tuhoa työpaikkani lähellä

Tuhoa työpaikkani lähellä

Monet kyltit vaurioituivat ja suuret kirjaimet ovat vaarassa pudota ohikulkijoiden päälle

Talon ikkunaruudutkin ovat aivan vääntyneet

Paikka, jossa romahti talo aivan maantasalle.

(Kuvat ovat minun ja Lauran ottamia eri puolilta kaupunkia)

In English.

A bit over a month since the earthquake on September 19th, that was the most destructive since the one exactly the same day 32 years ago. For a month I've tried to think how I can put my thoughts into words, but now I finally decided to write about my experiences, even though just thinking about the day makes me shake.

On Tuesday, September 19th, at 11am we heard the alerta sismica, the earthquake alarm, just as every other September 19th at the same time. It was the yearly earthquake rehearsal. We just continued to work just as everyone else in the office as the alert rang only for a few times. After some minutes, the doorman came to tell us to go outside and practice for the protocol so we know what to do in case there is a real earthquake. And so we all went outside.

We got back and as usual, Dani sat on the bean bags and me on a chair that is hanging from the ceiling. Just before we were supposed to go for lunch, a little after 1pm, Dani looked at me as the chair I was sitting in was swinging to every direction. "EARTHQUAKE" we both shouted and ran for the stairs. I was able to take my bag with me and tried to put on my glasses while going doing the stairs. We were some of the first people outside from the building with Dani and went to stand in the middle of the road, where there were no electric cables on top of us. The whole ground shook from one side to the other, so much that it was difficult to stay standing, parked cars went back and forth, electric cables swung, and people around me were crying. We hadn't heard the earthquake alert until we got outside. The tremble was very strong and felt like it lasted forever.

At this point, I didn't realize how bad the earthquake had been. My main concern was Laura, who was visiting me at that point, and I only knew she had been on her way to the anthropological museum. Due to the earthquake all connections were down, and I couldn't get ahold of her. We went to the garage to try and catch wifi from the upper floors, thinking that soon we would go back to work. However, everything changed when a man came running and yelling: "GAS LEAK, GAS LEAK, DO NOT LIGHT ANYTHING!" This started a panic, Dani, Diego and Gabriel went to get their stuff, our boss Luis to get his car, and I waited terrified, until started to walk slowly towards the metro, away from the gas leak. Soon the other caught up with me and Luis drove to us and told us to get in the car.

During the car ride we just started to realize how bad the earthquake had been. Already on the street where we work we could see severe damages in the buildings. The closer we got to the city center, we started to see smoke and fire. People were standing on the streets everywhere and there were cracks in many houses. I was panicking about Laura, because no connection was working, and I had no idea where she is or if she is ok. Everyone tried to get ahold of her, but with no luck. Luis left Gabriel at his and Dani's apartment to wait for his girlfriend, and he took the rest of us close to Polanco. We decided to walk to the metro station where Laura would have gotten off and to go through the anthropological museum to Diego's house. On the way to the museum, Diego managed to get ahold of Laura with Skype and we agreed to meet close to Diego's place. Luckily, Laura was ok.

Dani, Laura, Diego and I went to Diego's place, as Polanco is an area where the ground is sturdier than elsewhere and we were still afraid of aftershocks. They had electricity and internet working, and Diego's mom prepared lunch for us. We were trying to follow news and social media to see what is going on in the city. Even at this point we didn't understand how terrible it had been, and were still thinking of continuing our plans for the evening. We saw incredible videos where houses were coming down like a house of cards, and we couldn't believe our eyes. I tried to get ahold of my landlord to know whether our house has electricity, as I was worried for my insulin that needs to be in the cold. We didn't hear from him, so we assumed there is no electricity. There was a car going outside telling people to avoid moving outside, so the ambulances and other security vehicles could move around fast. So we decided to stay at Diego's.

Around 9pm I started being so worried about my insulins, that we decided to go home. We got a flash light, a powerbank, and a cooler for the insulins from Diego. We tried ordering an Uber, but there were none (Uber was free after the earthquake), and the only one we managed to get connected to couldn't move to where we were. So we decided to take the metro, which was also free. I was scared, but so worried about my insulins that I just wanted to get home.

There were only a few people with us in the metro. When we changed to our line, that goes above ground, we could see the whole city being pitch black. So there was no hope that our house would have electricity. At the metro station, there were about 50 people gathered around one extension chord, trying to charge their phones. When we left, some guys yelled after us and we started walking faster with our flash light. The taco stalls were serving hungry people in candle light, but once we passed those, the only guiding light in the pitch black streets was Diego's flash light. We walked fast, there were people on the streets trying to call from coin operated phones or just standing, too afraid to enter their buildings in case there were damages. We asked a couple if it was safe to go to the houses in this area. They said it is, but once we got inside we shouldn't open the door to anyone, as there were a lot of thieves going around, pretending to be civil guards.

Once we got to our dark house, we found my roommates David and Israel in the light of a lighter. Also Jesus, our landlord, came to talk and said he had checked that the house is ok. He guaranteed that the house is safe and actually the only thing that had happened in my room, was one water bottle that had fallen down. We talked to my roommates in the light of that one flashlight. Everyone was panicking, and we discussed where everyone had been during the earthquake. Laura had been at the metro station and hadn't even felt the earthquake! After a few hours we saw light under my room's door -- the electricity had returned! For a few minutes, then they went out again. But within an hour it got back. We went to sleep afraid, I don't think anyone slept very well that night.

Only in the morning, and during the next days, the magnitude of the damages started to become clear. Tens of buildings completely collapsed, hundreds damaged so badly that they are inhabitable, hundreds of people dead... In the midst of all of that destruction though, something beautiful arose: the Mexicans came together to help others. Ordinary people, students, workers, old and young, were digging people from the ruins, gathering food an hygiene products, organizing themselves and helping as they could. The next day we also went to the store and bought hygiene products and dog food and took them to a "Centro de acopio", a collection center. The whole city was, and still is, full of red and yellow tape, which marks that you can't go near a building. The metro was free for a little bit over a week so people could move easily to help and keep the roads for the cars helping to move the ruins and ambulances. There were centros de acopio almost in every corner and people were making human chains to move things from the cars to the collection centers. As the days went by, the hopes of finding people alive started to fade, and people started to go back to their everyday lives. We went to work already on Thursday, although I think Hector and I were almost the only people at the office. On Friday we worked only half a day, because the office was empty.

On Saturday we woke up to a nightmare, as our alarm was the earthquake alert, and we ran outside before we could even understand what was happening. Luckily, it was a small earthquake, and where I live we couldn't actually even feel it. However, people are still in panic or shock. During about two weeks after the earthquake I would jump at any siren I heard. A few times people have started running down the stairs at work panicking, thinking they heard the earthquake alert or felt the ground shaking (including us trainees once). I have an "earthquake kit" beside my door with a flashlight, batteries, powerbank, and clothes, water and food to last a few days, just in case. Many restaurants and museums have opened their doors only in the past week(s), as they have been trying to estimate the damages. Everywhere you walk you can see red and yellow tape, as well as cracks in buildings. Even on the street where we work there is a building on the verge of collapsing, and half of the street is closed from traffic. I personally know people who have had to leave their homes because of damages, and many people are still homeless as their buildings were left inhabitable and the city is just starting to demolish the buildings on the verge of collapsing. The fear is still present in the city and will be for a long time. Living through a disaster like this leaves its mark on every single person.

Aksu